Olen nyt parisen kuukautta oleskellut Ranskassa. Tänä aikana olen suurella mielenkiinnolla pyrkinyt seuraamaan täkäläistä yhteiskunnallista keskustelua, unohtamatta kuitenkaan kotimaan vaaleihin valmistautuvaa uutisointia ja kirjoittelua eri medioissa. Olen haastellut täällä monen ikäisten, monista eri taustoista ja yhteiskunnallista luokista tulevien ihmisten kanssa, ja kuinka ollakaan: monissa näissä keskusteluissa on tuttuja piirteitä. Lähes kaikki puhuvat pessimistiseen sävyyn (hyvinvointi)valtion kriisistä, levottomuuksista ja kasvavasta eriarvoisuudesta.
Ehkä voisi puhua kollektiivisesta
tulevaisuususkon puutteesta, joka on minun empiiristen havaintojeni mukaan
todella yleinen kokemus lähes kaikissa Euroopan maissa. Täälläkin Ranskassa
olen tavannut useita kansalaisia, jotka näyttävät käsimerkeillä maan jyrkkää
syöksylaskua huipulta alas. Tätä visuaalista esitystä he vielä täydentävät
päräyttämällä huulia ”pröh” ja sanomalla jotain: ”c'est nul” tai un navire qui coule (Se on *askaa. ”Uppoava laiva”.)
Jos joku ohjaisi sketsin, jossa jokaisesta
maasta valittaisiin yksi henkilö kertomaan, kuinka perseestä nykyään kaikki on,
veikkaisin, että Ranskan ja Britannian välillä olisi tässä edessä
mielenkiintoinen finaaliottelu, sillä molemmista maista löytyy tuhansia hyviä
syitä tyytymättömyyteen. Valittamisen Euroopan-mestaruuskilpailussa Suomi
todennäköisesti tippuisi jo alkusarjassa, sillä vaatimattomilta maamme ongelmat
jo Ranskan perspektiivistä näyttää.
Haluan muistuttaa, etten ole ainut ja
ensimmäinen ihminen, joka puhuu utopioiden ja tulevaisuususkon romahtamisesta.
Suomessa on paljon meritoituneita tutkijoita, jotka ovat käsitelleet samoja
teemoja.
Joka tapauksessa: vielä 1960–1970-luvuilla perusihmisellä
oli hyviä perusteita uskoa parempaan huomiseen:
Länsimaissa puute ja niukkuus kutistettiin, elintaso nousi jyristen,
kulutusvoima kasvoi, elämänlaatu parani käytännössä kaikissa
yhteiskuntaluokissa. Samalla kun yksilöillä oli henkilökohtaisessa elämässä
paljon syytä uskoa parempaan tulevaisuuteen, saatettiin myös ”korkeammalla
tasolla”, kuten poliittisissa puolueissa ja erilaisissa julkisissa
instituutioissa haaveilla aina vain paremmista ja leveämmistä ajoista.
Rakennettiin hyvinvointivaltioita.
Hyvinvointivaltio - joka on nykyään lähinnä vain puhkikulunut, jopa ironinen fraasi, jonka pelastamisesta
tai korjaamisesta poliitikot puhuvat silloin kun ne haluavat, että niitä
muistetaan vaaleissa.
Ei, nyt eletään päinvastaista
aikaa. Osa ihmisistä, myös nuorista, on melko lannistuneita, koska ovat niin
kiusallisen tietoisia aikamme ongelmista (ilmastonmuutos, ylikansoitus,
biodiversiteettikriisi jne.). Julkiset instituutiot (virastot, terveydenhuolto,
koulut yms.) puolestaan lähinnä pelkäävät ja odottavat ainoastaan leikkauksia
ja harmaampaa huomista. Toisaalta on meillä lukuisia yksilöitä (onneksi), jotka
uskovat, että juuri heillä voisi olla hyvä ja valoisa tulevaisuus edessään.
Samoin on myös paljon yrityksiä, jotka luovivat eteenpäin valoisampaan
tulevaisuuteen uskoen.
Kuitenkin, jos näiltä tulevaisuudenuskoa
vaalivilta kysellään politiikasta tai siitä, millaisena he näkevät valtion, tai
niin kutsutun hyvinvointivaltion tulevaisuuden, niin usein vastauksena on pään
kääntelyä ja käsien levittelyä, kiusallinen hiljaisuus.
Ehkä kuviteltu henkilö voisi vastata vaikka
näin:
”Ööh… Ei se kovin valoisalta näytä, mutta
meidän firmalla, minulla ja minun perheelläni pyyhkii silti mukavasti. Tullaan
toimeen hyvin, ja ensi kesäksi on varattu kuukauden lomareissu Australiaan.
Tosin korkojen nousu hiukan pelottaa, mutta kyllä me ihan hyvin kestetään.”
Tässä on mielestäni selvä jakolinja, joka
näkyy hyvin myös tämän(kin) kevään eduskuntavaaleissa. Yksikään puolue ei
maalaa parempia aikoja. Säästämisestä ja sopeuttamisesta sen sijaan puhutaan. Sinnittelevää
keskiluokkaa tulee suojella siten, ettei veroja koroteta, samoin kuin myös
maamme vähäväkistä rahaeliittiä. Työttömiä taas pitää pyrkiä patistelemaan pois
kannustinloukuista kohti tuottavampaa elämää. Koulutuksesta ei leikata, koska
halutaan, että meillä olisi tulevaisuudessakin korkeaan tuottavuuteen kykenevää
keskiluokkaa.
Tämä on mielestäni vallitseva status quo.
Kukaan ei pyri pöhinäslangilla sanottaen ”haaveilemaan isosti”, vaan pitämää
edes kiinni nykyisestä.
Olen kuitenkin laittanut merkille, että etenkin
vasemmalle kallellaan olevista puolueista löytyy kyllä ehdokkaita, jotka
uskaltavat haaveilla aidosti paremmasta huomisesta – tai jopa radikaaleiksi
katsotuista uudistuksista. Toisaalta hekään ei kauaa
ehdi valaa idealistista toivoa, kun joku valveutunut kansalainen (realisti) tai
toisen puolueen realistiehdokas iskee faktat tiskiin, näyttää taloudelliset
madonluvut ja sanoo: ”ettei meillä ole eikä tule olemaan varaa
tulevaisuudessakaan tällaiseen ”unelmahöttöön”.
Näin ehkä onkin, taloustilastojen valossa
siis. Sylttytehdas tälle löytynee mm. 1980-luvun finanssipolitiikasta,
vapautuneista markkinoista, kommunismin ikeen alta pääseiden valtioiden mukaan
tulosta globaaliin kilpailuun sekä työn ja palkkojen muutokseen johtaneesta
teknologian nopeasta kehittymisestä.
Ei nykypoliitikoilla ole kunnollista mahdollisuutta, Arto Salmisen sanoin, ”ruveta sääntelemään kapitalismia”. Niinpä ei ole muuta mahdollisuutta kuin kiihdyttää tahtia. Tähän voisi vielä lisätä: ”kestää mukana kilpailijamaiden kyydissä”. Täytyy kuitenkin muistaa, että EU-tasolla tehtävillä päätöksillä voidaan vaikuttaa paljonkin markkinatalouden kehitykseen, mutta se vaatii vahvaa yhteistä näkemystä, ja tässä usein kansallinen itsekkyys puskee yhteisen edun tielle, nimenomaan EU-maiden kansalaisten yhteisen edun.
Huolimatta näistä pohdinnoista, aion joka
tapauksessa käyttää ääntäni tulevissa vaaleissa, marssia johonkin suurlähetystöön,
rustata numeron paperille - vaikka en tiedä vielä yhtään mille puolueelle tai
ehdokkaalle ääneni antaisin. Kannustan lämpimästi jokaista käyttämään
äänioikeuttaan tämän kevään 2023 vaaleissa.
Mukavaa sunnuntai-illan jatkoa,
Lähde: https://www.ku.fi/artikkeli/1970022-arto-salmisen-tosi-tv-ei-sahkoa-saastele